Tuoreista linjauksista on vaikea varmaksi päätellä, onko maamme sosiaali- ja terveydenhuolto kokonaisuutena menossa parempaan suuntaan. Asiantuntijat ovat olleet kriittisiä - paljon jää kuntien päätösten ja yhteistyöhalun varaan.

Joka tapauksessa on hyvä, että on otettu askel. Selvää kuitenkin on, että Orpon ryhmän esitykset ovat kaukana täydellisestä. Ratkaisuista puuttuu osin uskallusta ja osin kuntauudistuksen on annettu vaikuttaa siihen liikaa.

Suomalaisen terveydenhuollon haasteet kiteytyvät terveyserojen kasvamiseen ja väestön ikääntymiseen. Terveyserojen revähtäminen johtuu julkisen terveydenhuollon, lähinnä terveyskeskusten, huonosta toiminnasta. Työterveyshuollon ja yksityisten lääkäriasemien piirissä olevat saavat paljon parempaa palvelua kuin työttömät, köyhät, lapset ja vanhukset.

Asiantuntijat ja kansainväliset esimerkit tarjoavat tähän hyviä ratkaisuja: erikoissairanhoidon, perusterveydenhuollon ja sosiaalihuollon väliset raja-aidat pitää kaataa. Kaikkien sote-palveluiden pitää olla saman järjestäjän vastuulla, jotta potilaita ei kannata pompotella toisen maksajan vastuulle. Ja rahoituksen pitää tulla yhdestä kanavasta, samasta syystä. Tällainen integroitu sote-palvelujärjestelmä tarvitsee riittävän suuren väestöpohjan; 200 000 asukasta on minimi. Tähän ei tarvitse tehdä poikkeuksia ainakaan kielellisillä perusteilla: ruotsia puhuvalle potilaalle on yksi ja sama, millä kielellä järjestäjä puhuu, kunhan hän saa palvelunsa ruotsiksi!

Suomessa sopiva sote-järjestäjien määrä on maksimissaan noin 20. Jatkotyössä on tärkeää, ettei synnytetä liian pieniä sote-alueita.

Orpon ryhmän ratkaisu on suurten kaupunkiseutujen osalta askel hyvään suuntaan: kaikki sote-palvelut on integroitu ja yhden järjestäjän vastuulle. On esitetty, että tämä tarkoittaa nykyistä parempaa järjestelmää noin 70 prosentille väestöstä. Tosin Helsingin metropolialueen ratkaisu on vielä hämärän peitossa; se vaikuttaa ratkaisevasti tuohon prosenttilukuun.

Sen sijaan kaupunkiseutujen ulkopuolisten alueiden ratkaisu on sekava sekä hallinnollisesti, rahoituksellisesti että palveluiden tulevaisuuden kannalta. On olemassa vaara, että perusterveydenhuolto ei näillä alueilla kohene, erikoissairaanhoito pirstaloituu ja kustannukset kasvavat.

Toivo on asetettava ervoihin eli erityisvastuualueisiin, joilla pitää antaa riittävät valtuudet estää kielteinen kilpavarustelu ja järjestelmän pirstoutuminen. Jatkotyössä on ratkaistava, millaisella (perustuslain mukaisella!) sääntelyllä ervojen toimivaltuudet saadaan riittävän vahvoiksi!

Uudistus on kuitenkin pelaamassa lisää rahaa rikkaiden osakkeenomistajien pussiin. Listaamattomien yritysten osingoista 75 prosenttia on esityksen mukaan verovapaita ja loppuosaa verotetaan pääomatulona 30-32 prosentin verokannalla. Todelliseksi veroprosentiksi tulee siis 7,5 - 8, jonka rinnalla jo USAkin kalpenee.

Tämän kepeän verotuksen piiriin pääsee myös pörssiosakkeiden omistaja, kunhan järjestää omistuksensa holding-yhtiön kautta. Ja sehän ei ole kummoinenkaan temppu.

Nykyisellään listaamattomista yrityksistä voidaan ottaa 60 000 euroon saakka osinkoja verottomasti, mikäli omaa pääomaa on riittävästi. Osinkoina voidaan maksaa enintään yhdeksän prosenttia firman nettovarallisuudesta. Yli 60 tonnin menevistä osingoista maksetaan normaalia pääomaveroa.

Hallituksen kaavailuissa prosentti lasketaan kahdeksaan, mutta samalla 60 000 euron katto poistuisi. Joku porho voi tempaista vaikka miljoonan tai kahden osinkotulot vajaan kahdeksan prosentin verotuksella! Samanaikaisesti piensijoittajat maksaisivat osingoistaan pääomatuloveroa 30-32 prosenttia.

Ei tämä oikeudenmukaista ole. Onneksi hallitus sentään ministeri Paavo Arhinmäen (vas) aloitteesta kirjasi kehyspäätökseen, että tulonjakovaikutuksia vielä arvioidaan. Ehkä tätä outoa päätöstä vielä siis voidaan justeerata.

Tilanne paranisi jo paljon, jos alhaisen veroprosentin osinkotuloille asetettaisiin katto, vaikkapa nykyinen 60 000, ja jos maksimiosinkoprosentti laskettaisiin esimerkiksi neljään ehdotetusta kahdeksasta.

Hallituksen on syytä tehdä korjaava päätös nopealla aikataululla, jotta epävarmuus ja kohu asian ympärillä laantuu. Tärkeää on, että päätös tehdään vakaasti harkiten ja tulonjakovaikutuksia huolellisesti arvioiden - toisin kuin tapahtui sekstetin kehysriihi-istunnossa!

Niihin aikoihin olin hyvin vakuuttunut, että kasvu jatkuu ja että uuden vuosituhannen alussa Vihreät on yksi suurista yli 20 prosentin puolueista. Näin asiat eivät ole menneet: kannatus on pumpannut vajaassa kymmenessä prosentissa vaaleista toiseen.

Vihreiden tarve tai "ekologinen lokero" ei kuitenkaan ole näinä parinakymmenenä vuotena yhtään pienentynyt, päinvastoin. Ympäristön ja ilmaston tila on kulkenut huolestuttavaan suuntaan, ja lisäksi monia jo voitetuiksi luultuja asioita joudutaan puolustamaan aivan kuin taannoisina vuosikymmeninä. Tarkoitan muun muassa yhdenvertaisuus- ja ihmisoikeuskysymyksiä, seksuaalivähemmistöjä, monikulttuurisuutta, susia, jopa aborttioikeutta.

Pitkän linjan perusvihreänä uskon edelleen maailman pelastamiseen. Meidän on uupumatta vietävä viestiämme, jotta Suomen ja maailman kehitys saadaan käännettyä kestävämmäksi.

Mielipidetiedusteluiden mukaan vihreiden sympparien määrä on korkea. Ja kertoohan sen jo arkikokemuskin, ettei ympäristön pilaaminen tai yhdenvertaisuus ole ihmisten mielestä yhdentekevää. Esimerkiksi turvetuotannon ja Talvivaaran ongelmien aiheuttama liikehdintä ja Tahdon2013-kampanjan imu kertoo tästä. Meidän ajatuksillamme on kannatusta kansan parissa.

Mitä meidän pitää sitten tehdä, että menestymme paremmin ja saamme väännettyä yhteiskuntaa kestävämpään ja avoimempaan suuntaan?

Vihreät ovat tavallisia ihmisiä, jotka tähtäävät yhtä vaalikautta pitemmällä sihdillä kestävään maailmaan. Puolustamme niitä, jotka eivät itse pysty tai jaksa: luontoa, ilmastoa, lapsia, vaivaisia.

Kirkkaan aatteen lisäksi on huolehdittava siitä, että liikkeemme on kunnossa. Taloudelliset resurssimme ovat vähäiset, ja siksi on hyvin tärkeää pitää yllä hyvää henkeä ja iloisen tekemisen tunnelmaa.

Tärkeimmässä asemassa on vihreä kenttäväki eri puolilla maata. Puolue rakennetaan kunnissa, kansanliikkeen tavoin alhaalta ylöspäin. Ruohonjuuren ihmisten rohkaiseminen ja tukeminen on puolueen olennaisin tehtävä. Mitä parempi meininki vihreissä on, sitä helpompaa ja houkuttelevampaa meitä on äänestää.

Puoluesihteerin tehtävä on vahvistaa ja innostaa kenttää sekä johtaa organisaatiota. Helposti mitattavat tavoitteet ovat menestys vaaleissa, varsinkin eduskuntavaaleissa 2015.

Vihreät on tulevaisuuspuolue - lapsemme äänestävät vihreitä!

Hallituksen linjauksia lukemalla ei tule juuri hullua hurskaammaksi, eikä muutakaan tietoa ole tihkunut. Ministerit vaikenevat.

Näyttää kuitenkin selvältä, että 15 alueellisen selvityshenkilön viime viikolla julkistetulla raportilla pyyhitään lattiaa. Raportissa esitettiin, ettei 20 000 - 50 000 asukkaan kunnille pitäisi antaa sote-järjestämisvastuuta.

Hallituksen mukaan tämänkokoisille kunnille kuitenkin säädetään oikeus järjestää perustason sote-palveluita ja jopa "ns. peruserikoissairaanhoidon" palveluita. Käsitteiden viljelykin on melko luovaa - erikseen linjauksissa vielä todetaan, että yli 50 000 asukkaan kunnat voivat järjestää "laajan perustason" palveluita.

Kuvaavaa sotkulle on, että sosiaali- ja terveysministeriön kansliapäällikkö Päivi Sillanaukee ällistelee tilannetta Ylen sivuilla: "Sitä odotellessa, että saadaan poliitikoilta karttaa siitä, mihin suuntaan yhteistyötä lähdetään rakentamaan missäkin päin Suomea". Eli edes ministeriön korkeimmalla viranhaltijalla ei ole nyt tietoa uudistuksen jatkosta! Ja uudistuksella olisi kiire.

Edellinen kansliapäällikkö Kari Välimäki nosti kytkintä viime kesänä.

Tälle puskafarssin kaltaiselle näytelmälle olisi kaikki syy nauraa, jollei asia olisi siihen liian vakava.

Sote-uudistus on maallemme tärkeä. Sitä tarvitaan, koska perusterveydenhuolto on rapautumassa, väestö ikääntymässä ja kustannukset karkaamassa käsistä. Nykyinen järjestelmä ei haasteisiin kykene vastaamaan.

Nyt on mahdoton sanoa, onko hallituksen sote-uudistus viemässä järjestelmää parempaan vai huonompaan suuntaan kuin nykyinen. Arviointi on mahdotonta, koska uudistuksen suuntaviivoista on vain hatarasti tietoa.

Tätä vauhtia voi käydä niinkin, ettei koko uudistuksesta tule mitään.

Kansalaisaloite on meillä uudenlainen demokratian ja osallistumisen muoto. On mainio asia, että kansalaiset voivat vaikuttaa vaalien välillä; kerran neljässä vuodessa annettava ääni ei ole riittävä vaikuttamisen muoto nykyaikaisessa demokratiassa.

On tärkeää, että eduskunta antaa kansalaisten aktiivisuudelle arvoa. Kansalaisaloitteet on käsiteltävä asianmukaisella vakavuudella eri valiokunnissa ja sen jälkeen suuressa salissa että niihin voi ottaa kantaa koko eduskunta. Muussa tapauksessa syntyy maku, että kansalaisten aktiivisuus palkitaan kölin ali vetämisellä.

Kunnollinen, aito käsittely on ollut myös lainsäätäjän eli eduskunnan itsensä tarkoitus, sillä lain perusteluissa esitetään kansalaisaloitteen rinnastamista yli sadan kansanedustajan lakialoitteeseen. Eduskunnan pääsihteerin Seppo Tiitisen linjaus Hesarissa on hyvin outo, kun hän vähättelee lain perusteluiden merkitystä ja jopa väittää kirjausta "varomattomaksi".

Turkistarhauksen lopettamista vaativan aloitteen on allekirjoittanut noin 70 000 kansalaista. Nimien kerääminen ei ole mikään vähäinen ponnistus, ja noin suuri allekirjoitusten määrä osoittaa asian olevan kansalaisille tärkeä. Jo 50 000 äänellä valitaan keskimäärin noin neljä kansanedustajaa.

Niin tämä aloite kuin mahdolliset tulevat kansalaisaloitteetkin ansaitsevat asiallisen ja arvoisensa kohtelun eduskunnassa. Kansalaisaloite on uusi ja tärkeä demokraattinen väline, eikä sitä saa vesittää.

Ykkössuosituksenaan työryhmä tarjoaa mallia "Vahvat peruskunnat ja metropolihallinto". Tässä vaihtoehdossa syntyisi neljä vahvaa kuntaa ja

niiden päälle metropolihallinto, jonka valtuusto valittaisiin suorilla vaaleilla. Metropolihallintoon koottaisiin seudullisella tasolla päätettäväksi kuuluvat asiat kuten metropolikaava ja sen toteutusohjelma, joukkoliikenne, työvoima-asiat, maahanmuuttajien kotoutuminen, ammatillinen koulutus ja asuntoasiat.

Raportin parasta antia on ehdotus metropolihallinnosta: se kantaisi vastuun alueen kehittämisestä kokonaisuutena ja hillitsisi kuntien välistä haitallista kilpailua. Tämä myös yksinkertaistaisi hallintoa, kun erilaiset kuntayhtymät kuten liikenteestä vastaava HSL, jäte- ja vesiasioista vastaava HSY sekä osa Uudenmaan liitosta fuusioitaisiin.

Metropolihallinto antaisi myös eväät yhdyskuntarakenteen tiivistämiseen ja asuinalueiden eriytymisen ehkäisyyn, kun maankäytön ja rakentamisen suunnittelu ja myös toteutusjärjestys päätettäisiin seudullisella tasolla. Tässä mallissa pitäisi säätää erillinen metropolilaki, ja seutuhallinnolle olisi mahdollista myös siirtää tehtäviä valtionhallinnolta.

Mutta suositeltu malli herättää myös kysymyksiä: miten huolehditaan asukasvaikuttamisesta ja lähidemokratian kehittämisestä uusissa, entistä suuremmissa kunnissa? Ja hallinnollinen mullistus vetää miettiväiseksi: samanaikaisesti massiivisten kuntaliitosten kanssa pitäisi panna pystyyn vahva metropolihallinto kaikkine rakenteineen! Edessä olisi usean vuoden suururakka, hirveä hallinnollinen mylläkkä.

Kakkosvaihtoehtona selvittäjät esittävät kahta suurkuntaa ja niiden sekä valtion välistä sopimusyhteistyötä. Tällainen ratkaisu herättää melko paljon epäilyksiä, koska vahvan, laajentuneen pääkaupungin vastinparina olisi kehyskuntien yhteenliittymä. Näiden välistä veriåäistä kilpailua voisi olla vaikea hillitä, sillä seututasolle tulisi vain sopimuksiin perustuvaa yhteistyötä. Tähänastiset kokemukset tällaisen vapaaehtoisen yhteistyön tuloksista eivät ole kovin rohkaisevia!

Kolmantena mallina tuodaan esiin vahva metropolihallinto ja vaihtoehtoiset kuntarakenteet. Tämä versio perustuu osin kuntien kuulemisiin, ja siinä tarjotaan kunta- ja kunnanosaliitoksille erilaisia vaihtoehtoja. Todennäköistä on, että kuntien vastarinta tätä etenemistietä kohtaan olisi vähäisempää kuin muissa vaihtoehdoissa. Myös hallinnon myllerrys olisi pienempi; isoimmaksi urakaksi jäisi uudenlaisen metropolihallinnon rakentaminen. Tämä vaihtoehto pitää sisällään myös verotulojen tasauksen kuntien välillä.

Raportin luovutuksen jälkeen on varmaa, että keskustelu jatkuu kiivaana. Seuraavaksi ovat vuorossa kuntien lausunnot, joiden jälkeen hallituksen on linjattava jatkotoimista. Kokonaisuuteen vaikuttaa olennaisesti myös sosiaali- ja terveydenhuollon palvelurakenneuudistus, jota koskevat ehdotukset ovat tulossa julki parin viikon päästä.

Metropolialue on koko Suomen kehityksen ja tulevaisuuden kannalta keskeisessä asemassa. Hallintomallien muutoksille on polttava tarve, sillä tällä hetkellä kunnat kilpailevat toisiaan vastaan, yhdyskuntarakenne jatkaa hajautumistaan ja segregaation voimistuminen on vakava uhka. Koko seudun kehittämisestä ei ole vastuussa mikään taho.

Tämän takia tarvitaan vahva metropolihallinto. Nyt.

Olen ollut tekemässä vihreää politiikkaa reilut 20 vuotta, ensin Vantaan kaupunginvaltuutettuna ja monessa muussa kunnallisessa toimessa, sittemmin virkahommissa toimialajohtajana ja pari vuotta kansanedustajana. Nyt olen vihreän eduskuntaryhmän kansliassa poliittisen sihteerin sijaisuutta hoitamassa. Tuumaan, että tunnen poliittisen toiminnan ulottuvuuksia aika laajalti.

Olen ollut myös muissa töissä, neljännesvuosisadan erityisopettajana ja "keski-iän välivuoden" taksikuskina. Jonkin verran on tuntumaa siis myös puolueen ulkopuoliseen elämään.

Näillä pohjilla minusta tuntuu, että pystyn suoriutumaan puoluesihteerin tehtävistä.

Puolueen poliittisesta linjasta päättävät enemmän muut toimijat kuin puoluesihteeri. Minusta luonto-, ilmasto- ja ympäristöasiat ovat kuitenkin Vihreän liiton kovinta ydintä ja kannatan vahvaa ympäristöprofiilia. Kansan kahtiajaon torjuminen ja yhdenvertaisuuden edistäminen ovat myös tärkeitä vihreitä tavoitteita.

Viimeaikainen susikeskustelu on ottanut minua aivan erityisesti pannuun; siitä huokuva meininki kertoo valitettavan paljon suomalaisen yhteiskunnan nykytilasta. Meillä vallitsee outo pelon, vihamielisyyden, vastakkainasettelun ja sisäänpäin käpertyneisyyden ilmapiiri. Avoimuuden lisäämisellä, uupumattomalla keskustelemisella ja tiedon levittämisellä tällaisesta voidaan päästä kirkkaammille vesille. Julkisessa keskustelussa puoluesihteeri voi antaa oman panoksensa, ja minä olen siihen valmis.

Puoluesihteerikisa on vasta alkamassa. Tunnen tähän mennessä ilmoittautuneet kilpakumppanini Sallamaari Muhosen ja Lasse Miettisen aika hyvin ja uskon, että kilpailusta tulee reilu ja antoisa.

On selvää, ettei nykykoulujen työrauhaongelmia pystytä ratkaisemaan vain kuria koventamalla. Työrauha rakentuu monille eri tekijöille, joista koulun yhteisöllisyys on yksi keskeisimpiä.

Lakiesityksessä oppilaiden ja huoltajien osallisuutta koulun toimintaan vahvistetaan. Oppilaskunnat tulevat pakollisiksi kaikissa peruskouluissa, ja niiden tehtävänä on muun muassa osallistua järjestyssääntöjen ja opetussuunnitelman tekemiseen.

Tällä tavoin oppilaat, koulun tärkeimmät työntekijät, pääsevät nykyistä enemmän osallisiksi itseään koskeviin päätöksiin. Tämä on hyvin tervetullutta osallisuuden vahvistamista, joka tulee parantamaan kouluviihtyvyyttä ja sitä kautta myös työrauhaa sekä oppimistuloksia. Koulujen täytyy jatkossa myös osana arviointia selvittää oppilaiden, huoltajien ja henkilöstön näkemyksiä koulun toiminnasta.

Opettajat ovat toivoneet selkeyttä kurinpidon reunaehtoihin ja sitä kautta auktoriteetin vahvistamista. Kenties tärkein asia tällä saralla on, että opettajalle ja rehtorille on tulossa oikeus poistaa oppilaalta vaarallinen tai häiritsevä esine, tarvittaessa jopa voimakeinoin. Uhkatilanteissa opettajat ovat toki teräaseita ja vastaavia poistaneet tähänkin mennessä, mutta nyt asiaan saadaan selvät säädökset.

Nämä ovat vaikeita asioita, koska lapsen ja nuoren intimiteetti ja yksilönsuoja ovat tärkeitä arvoja. Uudistuksen jälkeenkään opettajalla ei ole noin vain oikeutta käydä penkomaan oppilaan reppua, vaan edellytyksenä on välttämätön tarve turvallisuuden tai opiskelurauhan varmistamiseksi. Säädökset on laadittu huolellisesti niin, että sekä oppilaan oikeusturva että turvallisuus voidaan taata.

Jälki-istuntojen osalta tehdään mahdolliseksi myös tehtävien teettäminen, jos ne liittyvät rangaistavaan tekoon ja ovat muuten sopivia. Lisäksi oppilas voidaan velvoittaa siivoamaan aiheuttamansa sotku. Nämä ovat terveen talonpoikaisjärjen mukaisia muutoksia.

Koulun velvollisuus puuttua koulumatkoilla tapahtuviin rikkeisiin ja kiusaamiseen vahvistuu, mutta tältä osin näyttää jäävän aimo annos tulkinnanvaraisuutta: miten koulun puuttumisvelvoite käytännössä rajataan, kun koulumatkat kuitenkin ovat vapaa-aikaa?

Perusopetuslakiin on tulossa myös kasvatuskeskustelu, jossa työrauhaongelmia käsitellään kolmikantaisesti: oppilas, huoltaja ja koulu. Tällaisia on monissa kouluissa jo käytettykin hyvällä menestyksellä, mutta keskustelun kirjaaminen lakiin varmasti lisää sen käyttöä. Kasvatuskeskustelun virallistaminen vahvistaa sen asemaa, mikä ehkäisee ennalta ongelmien kriisiytymistä.

Opettajilla on aihetta olla tyytyväisiä uudistukseen: tällä kertaa kentän ääntä on kuultu.

Kaikkiaan koulujen työrauhan vahvistamista koskeva uudistus on tasapainoinen paketti, jossa pääpaino on koulujen yhteisöllisyyden lisäämisessä ja kurinpidon reunaehtojen selkeyttämisessä. Molemmat ulottuvuudet ovat tärkeitä.

Maan hallitus on asuntoministeri Krista Kiurun (sd) johdolla vihdoin tarttumassa asiaan. Tehokkaat toimet ovatkin tarpeen.

Asuntotuotanto on jo pitkään jäänyt jälkeen tavoitteista. Erityisenä ongelmana ovat kohtuuhintaiset eli käytännössä tuetut vuokra-asunnot. Pääkaupunkiseudulla uusia ARA-vuokra-asuntoja käynnistyi viime vuonna vain 340 kappaletta ja kolmena sitä edellisenä vuotena määrä oli reilu 1 000 per vuosi, mikä sekin on alle puolet tarvittavasta tahdista.

Yleishyödylliset rakennuttajat kuten VVO ja Sato ovat luopuneet kokonaan ARA-tuotannosta, eivätkä kunnalliset yhtiöt ole kyenneet paikkaamaan tilannetta. Kannusteet eivät toimi. Tuetun vuokra-asuntotuotannon kasvu lisäisi asuntojen tarjontaa, mikä kaiken järjen mukaan vaikuttaisi yleisestikin asumisen hintaan nousupaineita hillitsevästi.

Korkotuki on päälaellaan: tavalliset markkinakorot ovat selvästi ARA-"tuettuja" korkoja alhaisempia. Niinpä ARA tulouttaakin valtion kassaan pitkälti yli sata miljoonaa euroa vuosittain. Sosiaalisesti tuettujen asuntojen asukkaat rahoittavat valtiota korkeiden vuokrien kautta!

Asumisen rahoitus- ja kehittämiskeskuksen ARAn perimmäinen tarkoitus on auttaa vähävaraisten ja pienipalkkaisten ihmisten kohtuuhintaista asumista. Markkinatalous toimii asuntoasioissa huonosti, ja siksi tarvitaan julkisen sektorin panosta. ARAn tukimuotoja on syytä uudistaa ripeästi; yksi harkitsemisen arvoinen ehdotus on, että luovutusrajoituksia lyhennettäisiin nykyisestä 40 vuodesta.

Takavuosina asuntotuotannon vauhdittamiseksi on kokeiltu erilasia keinoja kuten ns. välimallia, jossa luovutusrajoitukset olivat vain viiden vuoden mittaisia sekä käynnistysavustusta, joka oli suoraa rahallista tukea. Molemmat konstit synnyttivät asuntotuotantoa - mutta kumpikin lääke käy kalliiksi valtiolle.

Mutta on asuntopolitiikassa muitakin ongelmia. Pääkaupunkiseudulla maan hinta on korkea ja tonttitarjonta riittämätöntä. Kuntien on terästettävä maapolitiikkaansa ja vauhditettava kaavoitusta. Valtio omistaa asuntotuotantoon soveltuvaa maata, joka pitäisi luovuttaa asuntotuotantoon huokeilla hinnoilla.

Asuntojen hintaan voidaan vaikuttaa myös purkamalla sääntelyä. Esteettömyydestä ei pidä tinkiä, mutta kaupunkialueilla esimerkiksi autopaikkanormeja voidaan väljentää. Ja autopaikkojen kustannukset on erotettava asuntojen hinnoista, jotta autottomat eivät joudu maksumiehiksi itselleen tarpeettomista parkkiruuduista.

Asuntopolitiikassa tärkeää on alueellisen eriytymisen eli segregaation torjunta. Sosiaalisen sekoittamisen periaatteesta on pidettävä kiinni, eikä sosiaalisesti tuettuja vuokra-asuntoja saa keskittää alueellisesti. Jos ja kun sosiaalisesti tuettuun vuokra-asuntotuotantoon saadaan vauhtia, tästä on kannettava erityistä huolta.

Hallituksen ja ministeri Kiurun asuntopolitiikkapakettiin on syytä ladata paljon odotuksia.

Pääkaupunkiseutu on yhtenäinen työssäkäynti-, asumis-, harrastus- ja asiointialue, yli miljoonan asukkaan keskittymä. Kuluneen sanonnan mukaan metropoli on koko kansantalouden veturi. Varsinaiseen metropolialueeseen lasketaan kuuluvan 14 kuntaa. Kunnat kilpailevat toisiaan vastaan osin epäterveillä tavoilla, minkä johdosta yhdyskuntarakenne on hajautunut, liikenne lisääntynyt rajusti ja segregaation vaara on suuri. Huono-osaisuus on kasautumassa itäiseen Helsinkiin ja Vantaalle.

Kuntien välistä yhteistyötä harjoitetaan erilaisissa kuntayhtymissä kuten HSY, HSL ja HUS, joita hallintoslangissa kutsutaan himmeleiksi. Himmelit toimivat erilaisilla aluejaoilla ja eri hallintomalleilla. Seudun kokonaisuudesta ja sen kehittämisestä ei ole vastuussa mikään taho. Tämä ei ole kansantalouden etu.

Etenkin kokoomuslaiset tuppaavat vastustamaan metropolihallintoa sillä, ettei uutta hallinnon tasoa tarvita ja että sellainen lisää byrokratiaa. Tämä on höpö-puhetta, koska tällä hetkellä tuo toinen hallinnon taso on jo olemassa, edellä kuvatun kaltaisena sillisalaattimallina!

Vahva metropolihallinto ratkaisisi seudun päätöksentekoa vaivaavat ongelmat: kuntarajojen yli ulottuvat alueellisen tason asiat ratkaistaisiin metropolihallinnossa ja lähipalvelut ja -demokratia jäisivät kunnissa hoidettaviksi. Kaksitasoinen malli on metropolialueella harvinaisen luonteva, koska seututason ratkaisut vaativat toisenlaista, laajempaa näkökulmaa kuin paikalliset asiat.

Selvityshenkilöiden esityksessä hyvää on myös se, että metropolivaltuusto valittaisiin suorilla vaaleilla. Seutuhallinto päättäisi maankäyttöön, asumiseen, liikenteeseen, kilpailukykyyn, maahanmuuttoon ja segregaation ehkäisyyn liittyvistä kysymyksistä. Tulevassa metropolilaissa voitaisiin metropolin vastuulle siirtää myös joitakin valtion tehtäviä, esimerkiksi ELY-keskuksesta.

Selvityshenkilöiden hahmottelemat kaksi muuta vaihtoehtoista mallia perustuvat molemmat pitkälti kuntaliitoksiin: toisessa syntyisi viisi suurehkoa ja toisessa kaksi suurta kaupunkia. Tällaiset mallit eivät poistaisi kuntien välistä kilpailua, päin vastoin "rautaa rajalle" -politiikka saattaisi vahvistua nykyisestään. Se merkitsisi yhdyskuntarakenteen hajautumista ja lisääntyvää segregaatiota. Lisäksi mallit näyttävät epärealistisilta, koska kunnilla ja kaupungeilla ei tunnu olevan suurempia yhdistymishaluja.

Kaikissa kolmessa mallissa on yksi yhteinen piirre: Kauniainen esitetään sulautettavaksi Espooseen. Tämä on paikallaan: maan sisäinen "veroparatiisi" joutaakin historian lehdille! ;)

Sosiaali- ja terveydenhuollon uudistaminen on tärkeää, jotta pystymme vastaamaan yhä vaativampiin haasteisiin: väestön ikääntyminen, terveyserojen kasvu, julkisen terveydenhuollon rapautuminen, potilaiden hoitoketjujen katkonaisuus, väärin toimivat kannusteet, kasvavat kustannukset, palveluiden yhdenvertaisuus. Ja uudistuksella olisi kiire!

Tärkeintä on, että sosiaali- ja terveydenhuolto toteutetaan integroidusti ja riittävän suurena kokonaisuutena. Perusterveydenhoito ja koko erikoissairaanhoito pitää koota saman järjestäjän vastuulle, jotta perustaso ja hoitoketjut toimivat hyvin, palvelut ovat yhdenvertaisia ja jotta kalliilta kilpavarustelulta vältytään. Järjestäjällä pitää olla myös rahoitusvastuu.

Nykyisessä mallissa kehittämisen painopiste on ollut vahvasti erikoissairaanhoidossa. Tämän johdosta perusterveydenhuolto on päässyt rapautumaan - terveyskeskuksista on monin paikoin vaikea saada aikoja ja asiakasvuoto yksityiselle puolelle on huomattava.

Valitettavasti asiantuntijatyöryhmän raportti ei viitoita tietä onnistuneen sote-uudistuksen suuntaan. Pahimmat ongelmat siinä ovat sote-järjestäjän liian pieni väestöpohja sekä hahmotellun mallin pirstaleisuus. Lisäksi terveydenhuollon monikanavaiseen rahoitukseen ei olla tuomassa muutosta.

Sote-järjestäjän väestöpohjan pitäisi olla vähintään 200 000 asukasta, jotta sairaanhoidon kokonaisuus ja päivystykset ovat asiallisesti järjestettävissä. Koko valtakunnassa sosiaali- ja terveydenhuollon järjestäjiä tarvitaan korkeintaan viitisentoista. Nyt näyttää siltä, että niitä tulee useita kymmeniä!

Työryhmäraportissa linjataan, että alle 20 000 asukkaan kunnat eivät voi olla sote-järjestäjinä. Toisaalta väestöpohjan minimiksi ilmoitetaan 50 000 - 100 000 asukasta. Tämä jättää hämärän alueen välille 20 000 - 50 000; tuossa kokoluokassa olevat kunnat voisivat järjestää "joitakin" terveydenhuollon peruspalveluita. Tällainen linjaus tekee kokonaisuudesta erinomaisen sekavan ja sirpaleisen. Palveluista ja kustannuksista pitäisi sopia kussakin tapauksessa erikseen, jolloin päällekkäisyyksiä on vaikea välttää.

Nyt kentälle on jo päästetty 15 (!) selvityshenkilöä hahmottelemaan karttoja sote-palveluiden toteuttajista. Ikävä kyllä uudistuksen suunta tuskin tästä paranee, koska selvitysjoukko joutunee noudattamaan toimeksiantoaan.

Näillä eväillä on olemassa suuri pelko, että uudistus vie sosiaali- ja terveydenhuoltoa vielä nykyistäkin sekavampaan ja ongelmallisempaan suuntaan.

Herääkin perusteltu kysymys, että olisiko parempi pidättäytyä kokonaan sellaisesta uudistuksesta, joka ei toteuta sille asetettuja tavoitteita!

Nuorisotakuu on myös ilmentymä yhteisöllisyyden lisäämisestä tietoisella päätöksellä. Tällainen "ketään ei jätetä" -ajattelu on hyvinvointiyhteiskunnan kovaa ydintä. Siksi nuorisotakuun toteuttamiseen on keskityttävä ja annettava sille riittävät voimavarat.

Tämä on julkiselle sektorille ja etenkin kunnille kova haaste. Takuuta voi verrata subjektiiviseen päivähoito-oikeuteen, joka oli monien mielestä aikanaan mahdoton tavoite. Tärkeissä asioissa rima on joskus syytä asettaa korkealle - tavoitteet on mahdollista saavuttaa uusilla toimintatavoilla ja määrätietoisella työllä.

Kuntien ei tarvitse jättäytyä yksin nuorisotakuun toteuttamisen kanssa. Järjestöjen, yritysten, oppilaitosten ja TE-toimiston kanssa voidaan muodostaa verkostoja, joiden avulla nuorille löytyy polkuja elämässä eteenpäin. Nuorten asian tärkeyden tunnistavat kaikki yhteiskunnan toimijat.

Yksi iso ongelma on toisen asteen ammatillinen koulutus, jossa ei ole aloituspaikkoja riittävästi. Uuden linjan mukaan aloituspaikoille etusijalla ovat peruskoulunsa päättävät, mikä on pitemmällä tähtäimellä hyvä asia. Peruskoulun jälkeinen välivuosi ei välttämättä ole mikään kuningasidea.

Tällä hetkellä meillä on kuitenkin yli 100 000 alle 30-vuotiasta, joilla ei ole peruskoulun jälkeistä tutkintoa lainkaan. Heistäkin moni tarvitsee koulutuspaikan, eikä pääsykynnystä siksi saisi korottaa.

Kun ammatillisen koulutuksen aloituspaikkoja kohdennetaan maan sisällä uudelleen, osa ongelmista helpottuu ja esimerkiksi pääkaupunkiseudulle saadaan kipeästi kaivattuja aloituspaikkoja lisää. Tämä vastaa tarpeeseen, sillä ikäluokat ovat ruuhka-Suomessa suuret. Mutta samalla syntyy muualle maahan pulmia koulutuspaikkojen vähetessä: aiemmin peruskoulunsa lopettaneet, jotka ovat edelleen ilman tutkintoa, ovat jäämässä lehdellä soittamaan.

Sopiikin pohtia, onko opetus- ja kulttuuriministeriön tiukka aloituspaikkaohjaus enää tämän päivän tarpeiden mukaista. Eikö kullakin alueella tunneta parhaiten sikäläiset koulutustarpeet? Eikö aloituspaikkoja voida perustaa tarpeen mukaan? Tämä tietysti vaatisi valtionosuuksiin uudistusta siten, että ne maksettaisiin todellisten oppilasmäärien eikä ylhäältä myönnettyjen aloituspaikkamäärien mukaan.

Yksi vakava ongelma on ammatillisen koulutuksen korkea keskeyttämisprosentti: peräti joka neljäs jättää ammattikoulun kesken. Tämän johdosta koulutuspaikkoja on tyhjillään ja suuri joukko nuoria saa epäonnistumisen kokemuksia, jotka saattavat vaikeuttaa myöhempää kouluttautumista. Keskeyttämisiin on toki monia syitä, mutta ammattikouluilla on myös peiliin katsomisen paikka: ovatko tukitoimet riittäviä? Esimerkiksi satsaukset ammatilliseen erityisopetukseen, opinto-ohjaukseen sekä oppilashuoltoon kohentaisivat varmasti tilannetta. Paremmat tukitoimet myös parantaisivat maahanmuuttajataustaisten nuorten onnistumisen edellytyksiä.

Oppisopimusmäärärahojen vähentäminen lyö korvalle nuorisotakuun toteutumista. Oppisopimusreitti on Suomessa aivan liian vähäisellä käytöllä: työssäoppiminen on hyvä väylä ammattiin, ja samalla koulutuksen ja työn kohtaaminen on varmistettu. Keski-Euroopassa oppisopimukset ovat huomattavasti laajemmin käytössä ja niistä saadut kokemukset ovat hyviä.

Etenkin nuorisotakuun alkuvaiheessa verkostomaisen etsivän nuorisotyön merkitys on suuri. Jatkossa kuitenkin pitää pyrkiä sellaiseen yhteisöllisyyteen, että erillisen etsivän nuorisotyön merkitys vähenee. Niin kutsutut "huolinuoret" ovat hyvin tiedossa jo peruskoulussa, ja heidän tuekseen on mahdollista luoda verkostoa jo silloin. Tämä tarkoittaa koulun oppilashuollon, lastensuojelun ja erityisnuorisotyön tiivistä yhteistyötä niin, että ketään ei jätetä ja nuorella säilyy kontakti kunnan työntekijään myös peruskoulun jälkeen. Etsivää nuorisotyötä ei tarvita, jos yksikään nuori ei ole päässyt katoamaan!

Nuorisotakuun toteuttaminen ei ole ilmaista - lyhyellä tähtäimellä. Vähänkin pitemmässä katsannossa asia on kuitenkin toisin: syrjäytynyt nuori on sekä inhimillisesti että taloudellisesti tavattoman kallis yhteiskunnalle.

On hienoa, että Suomen 37 kansallispuiston kansallispuiston verkkoa kehitetään ja laajennetaan. Käsivarren Suurtunturit, Pohjois-Pohjanmaan Olvassuo, Konnevesi ja Salon Teijo ovat ne ehdotukset, jotka ministeriön analyysin perusteella on nostettu ykkösryhmään. Näistä jokainen sijoittuu pääosin valtion maille, mikä helpottaa kansallispuistojen perustamista.

Neljän uuden kansallispuiston perustaminen ei kuitenkaan vielä tällä päätöksellä ole varmaa. Nyt Metsähallitus käynnistää jatkoselvitykset puistojen perustamisedellytyksistä, ja parhaassa tapauksessa uusia kansallispuistoja pystytään perustamaan jo tämän hallituskauden aikana. Selvitysten jälkeen tehdään mahdolliset lakiesitykset puistojen perustamisista.

Ministeri Niinistön ehdotuksen ulkopuolelle jäi pitkälle toistakymmentä kansallispuistoehdotusta. Pääkaupunkiseudun näkökulmasta Porkkalan puuttuminen tuntuu pettymykseltä, mutta siihen aiotaan palata Suomenlahti-teemavuoden yhteydessä 2014, jolloin merellisten suojelualueiden verkkoa tarkastellaan. Porkkalan kansallispuisto täydentäisi hienosti pääkaupunkiseudun viherkehää, johon jo kuuluvat Nuuksion ja Sipoonkorven kansallispuistot sekä muutamat muut suojelualueet. Helsingin seudun miljoonaväestön piirissä kansallispuistoilla ja retkeilyalueilla on poikkeuksellisen suuri merkitys ja kysyntä.

Myös muiden nyt tältä kierrokselta syrjään jääneiden ehdotusten luontoarvot ovat huomattavia, ja ympäristöministeriö aikookin tehdä ehdotuksia niiden turvaamiseksi. Kansallispuiston perustaminen ei tietenkään ole ainoa keino, jolla luonnon monimuotoisuuden säilyminen voidaan varmistaa. Etenkin Oulun eteläpuoleisessa Suomessa metsien ja soiden suojeluasteet ovat kovin alhaiset, joten suojelutoimia tarvitaan laajalti.

Joka tapauksessa kaikki neljä jatkoselvitykseen menevää kansallispuistohanketta ovat hyviä, ja niille on syytä toivottaa menestystä. Käsivarren Suurtunturit edustavat sellaista pohjoisen luontotyyppiä, jota ei kansallispuistoverkossa vielä ole. Olvassuo Pudasjärven, Puolangan ja Utajärven kunnissa taas on laaja erämainen aapasuoalue, Konnevesi edustaa hienosti keskisuomalaista ja pohjoissavolaista järviluontoa ja Teijo puolestaan rannikon mantereista, rehevää ja rikasta luontoa.

Ympäristöministeri Niinistön kansallispuistoehdotusta on syytä tervehtiä ilolla: Suomen luonnon monimuotoisuuden vahvistamiseksi tarvitaan kansallispuistoverkon täydentämistä. Neljän uuden puiston esittäminen on reipas veto; toivottavasti ne kaikki saadaan vietyä maaliin vielä tällä hallituskaudella.

Muun hyvän lisäksi kansallispuistot tarjoavat kaikille kansalaisille virkistys- ja retkeilymahdollisuuksia sekä matkailuyrittäjille työtä.

On vaikea uskoa, että tällainen ympäristökatastrofi on mahdollinen 2010-luvun Suomessa, jota on jopa pidetty ympäristönsuojelun mallimaana!

Kainuun ELY-keskuksen toiminta vaikuttaa hämmentävän lepsulta. Vakavat päästöongelmat ovat seuranneet toisiaan, mutta vastuullinen valvontaviranomainen on vain tyytynyt jakamaan kasapäin huomautuksia. Kaivosyhtiö on selkeästi ja toistuvasti epäonnistunut ympäristöasioidensa hoidossa. Valvovalta viranomaiselta olisi odottanut - ja odotetaan edelleen - järeämpiä toimia. Löperön valvonnan seuraamuksena on vaarassa syntyä laajamittainen ympäristötuho, jos ei nyt niin seuraavalla kerralla. Korkealla riskitasolla mennään.

Keskustapuolue ajoi viime hallituskaudella väkisin läpi aluehallintouudistuksen, jossa ympäristökeskukset yhdistettiin tiepiirien ja TE-keskusten kera ELY-keskuksiksi. Mitä ilmeisimmin ympäristönsuojelun valvontaa heikentää nyt se, että elinkeino- ja ympäristöasiat ovat samassa putiikissa. Elinkeinotoiminnan edistäminen tunkee sordiinoa ympäristövalvonnan suuhun.

Ainoa oikea ratkaisu tällä hetkellä olisi se, että kaivoksen toiminta keskeytetään siihen saakka, että hyvä ympäristönsuojelun tila voidaan varmistaa.

Käytännössä tämä merkitsee sitä, että koko jättimäinenn 60 hehtaarin kipsisakka-allas on tiivistettävä kokonaan uudelleen. Nyt on meneillään jo kolmas vuoto - on jokseenkin varmaa, että ilman altaan suojauksien perusteellista uudistamista ohut muovikalvo repeää yhä uudelleen ja uudelleen.

Lisäksi nyt käyttöön otettujen varoaltaiden suojaustasoa on nostettava. Varoaltaiden pohjat ovat lehtitietojen mukaan moreenia ja turvetta, joten myrkylliset, happamat ja suolaiset vedet tihkuvat niiden pohjan läpi päätyen pinta ja/tai pohjavesiin.

Valitettavasti ympäristöministeri Ville Niinistöllä (vihr) ei ole lainmukaisia mahdollisuuksia puuttua Talvivaaran tai edes ELY-keskuksen toimintaan. Hän on sentään ryhtynyt toimenpiteisiin toisin kuin elinkeinoministeri Jyri Häkämies (kok), jonka hallinnonalan ohjauksessa ELY-keskukset ovat.

Talvivaara-tapaus on mykistävä episodi suomalaisen ympäristönsuojelun historiassa. Yksittäisenä tapauksena se on osoitus ympäristöluvituksen ja -valvonnan perusteellisesta epäonnistumisesta sekä ennen kaikkea rahanahneen yhtiön piittaamattomuudesta, huolimattomuudesta ja puutteellisesta osaamisesta.

Mykistävä ja pysäyttävä Talvivaara-tapaus on myös siksi, että pohjoiseen Suomeen on lähivuosina tuloillaan laajamittainen kaivosbuumi. Lainsäädäntöä on pikaisesti korjattava ja valviontaviranomaisia vahvistettava, jotta talvivaaralaisuudesta ei muodostu maan tapaa!

Erityisen tärkeää oli se, että sadan koulunkäyntiavustajan leikkaus peruutettiin. Vantaalla on käynnistynyt niin kutsuttu Turpo-toimenpideohjelma, jossa erityisen tuen tarpeessa olevat oppilaat voivat jatkossa käydä omaa lähikouluaan.Tällainen erityisoppilaiden integrointi pääsääntöisesti tavallisiin luokkiin ei onnistu, jolleivät tukitoimet ole riittäviä. Koko hyvä uudistus olisi VARMASTI ajautunut kiville, jos joka kolmas kouluavustaja olisi potkittu pellolle. Hankkeen onnistuminen ei näissäkään oloissa ole varmaa, ja se vaatiikin tarkkaa seurantaa ja tarvittaessa korjausliikkeitä.

Vanhusten päivätoimintaa järjestävien Rastien säilyminen on myös iloinen uutinen. Päivätoiminta parantaa ikäihmisten elämänlaatua ja tukee kotona asumista.

Vantaan Luontokoulua ylläpitää Vantaan Ympäristöyhdistys, joka järjestää toiminnan todella edullisesti. Jos Luontokoulu olis lakkautettu, sen uudelleen käynnistäminen joskus tulevina vuosina olisi ollut erittäin vaikeaa. Luontokoulu tekee tärkeää ympäristökasvatustyötä, jota ei näinä vakavien ympäristöongelmien aikana saa ainakaan vähentää.

Vantaalla vihreät onnistuivat pitämään asemansa eli yhdeksän valtuutettua, mitä voi pitää "torjuntavoittona". Hirveän tyytyväinen kokonaistulokseen ei kuitenkaan voi olla, etenkin kun menetimme kolmanneksi suurimmat valtuustoryhmän aseman perussuomalaisille. Vastaavasti myös valtakunnallinen tulos 8,5 prosenttia oli kohtalainen muttei loistava.

Suurin vaaleihin liittyvä järkytys oli kuitenkin äänestysprosentti, Vantaalla vain 51,4 ja valtakunnallisestikin alle 60 prosenttia! Kaltaiselleni politiikasta kiinnostuneelle politrukille nämä lukemat ovat käsittämättömän heikkoja.

Tarttis tehdä jotain - kukaan ei vain oikein tunnu tietävän että mitä. Erilaiset äänestämiseen innostavat kampanjat vuosien varrelta ovat purreet heikonlaisesti.

Ehkä nykyihmiset eivät enää jaksa uskoa siihen, että yhden äänen antaminen joka neljäntenä vuonna voisi vaikuttaa merkittävästi yhteisten asioiden hoitoon. Demokratian vahvistamiseksi pitääkin kehittää toisenlaisia vaikuttamisen muotoja, joiden avulla kuntalaiset voivat osallistua päätöksentekoon myös vaalikausien aikana. Nykyaikainen tekniikka antaa tähän hyviä ja helppokäyttöisiä mahdollisuuksia. Lisäksi sähköinen äänestäminen pitää otta pikavauhtia käyttöön.

Meikäläisellä jännitystä piisaa monella tasolla: miten käy valtakunnallisesti, kuinka Vantaan valtuuston voimasuhteet muuttuvat ja kuinka käy minun itseni, joka yritän yli viiden vuoden tauon jälkeen uudestaan valtuustoon!

Oma mielenkiintonsa on myös Vantaan äänestysprosentti, joka on viime kuntavaaleissa madellut mutasarjassa, vain hiukan päälle 50 prosentissa. Toivottavasti nyt päästään edes 60:n pintaan ja samalla lähemmäs valtakunnan keskitasoa!

Jatkossa Vantaan päättäjien pitääkin keskittyä vakavasti siihen, että miksi meillä ollaan niin vieraantuneita yhteisten asioiden hoidosta. Se ei kerro hyvää kaupungin yhteisöllisyydestä eikä osallisuudesta.

E.ONin suunnanmuutos on merkittävä, sillä yhtiö ilmoittaa keskittyvänsä jatkossa enemmän uusiutuvaan energiaan. Hyvä linjaus yhtiöltä, sillä ydinvoima on auringonlaskun ala - Fukushiman jälkeisessä maailmassa ydinenergia on entistä huonommassa huudossa. On todennäköistä, että mahdolliset uudet hankkeet tulevat seuraamaan Olkiluoto 3:n viitoittamaa tietä: aikataulut ja kustannusarviot venyvät ja paukkuvat.

Lisäksi sähkönkulutuksen suhteen näyttää käyvän juuri niinkuin vihreät ennustivat Suomen ydinvoimapäätöksiä tehtäessä vuonna 2010: kokonaiskulutus ei näytä kasvavan. Ylenmääräiselle ydinvoimalle ei meillä ole tarvetta.

Vantaan Energia Oy on muutaman prosentin osuudella mukana Fennovoiman hankkeessa. Nyt meidän energiayhtiömme olisi korkea aika lukea ajan merkkejä ja mitä pikimmin ottaa mallia E.ONista irtaantumalla koko kalliista, riskialttiista ja turhasta hankkeesta!

Investoinnit on tarkoitus painaa minimiin, kaikkein välttämättömimpään - jos edes siihen. Hetkeksi, esimerkiksi pariksi vuodeksi, tämä voi olla hyväkin linjaus, mutta pitemmällä tähtäimellä kestämätön. Kaupunkimme on osa voimakkaasti kasvavaa pääkaupunkiseutua, eikä liinojen kiinni lyöminen Vantaalla ole seudun tasapainoisen kehityksen kannalta hyväksi. Se vain voimistaa yhdyskuntarakenteen hajautumista ("nurmijärveläistyminen") ja on liikenteen, asumisen hinnan ja ilmastonmuutoksen torjunnan kannalta väärää kehitystä.

Osa säästöesityksistä on myös harvinaisen lyhytnäköisiä - julkista taloutta ei pidä suunnitella yhden vuoden aikajänteellä. Monet Nenosen säästöesitykset tuovat mieleen 1990-luvun laman aikana tehdyt virheet, joista maksettiin kalliisti ja pitkään, ja maksetaan osin yhä edelleen. Pahimpia näistä ovat lastensuojelun ja perheneuvolan resurssien alasajo, vanhusväestön kotona asumisen vaikeuttaminen, terveyskeskuslääkärien vähentäminen, terveysneuvontapuhelimen lopettaminen sekä koulunkäyntiavustajien raju vähentäminen. Jokainen näistä aiheuttaa takuuvarmasti paisuvia kustannuksia jatkossa - toiset nopeammin ja toiset pitemmällä viiveellä. Kaupunki ei kuitenkaan voi väistää vastuutaan silloin, kun kuntalaisella, lapsella tai vanhuksella on edessään viimesijainen avuntarve kuten huostaanotto tai laitossijoitus.

Tuoreen kaupunginjohtajan linja tavallaan kiteytyy siinä, että erityisesti ennaltaehkäisevien hyvinvointipalveluiden ja kansalaisten aktiivisuuden tukemiseen keskittynyt vapaa-ajan ja asukaspalveluiden toimiala hajotetaan alkutekijöihinsä. Vantaalla ei tällä hetkellä ole näkemystä siitä, miten nykyaikaisessa kunnassa voidaan vahvistaa kaupunkilaisten omaa aktiivisuutta, yhteisöllisyyttä ja ongelmien ennaltaehkäisyä!

Vantaan keskeisimpään hyvinvointi- ja talousongelmaan eli korkeaan työttömyyteen talous- ja velkaohjelma ei tarjoa juuri mitään. Hyvin toimivan nuorten Petra-hankkeen avulla nuorisotyöttömyys on saatu laskemaan ripeästi, ja nyt tarvittaisiin vastaavia toimia pitkäaikais- ja rakennetyöttömyyden puolella. Tähän pitäisi keskittyä, koska korkea työttömyys rasittaa kaupungin taloutta vakavasti.

Kaupunkimme velkaongelma on vakava ja sen hoitamiseksi tarvitaan vahvoja toimia. Tätä tosiasiaa ei varmaankaan kiellä kukaan. Nyt ollaan kuitenkin lähtemässä vaaralliselle tielle: näköalattonuus ja lyhytnäköinen säästäminen pahentaa ongelmiamme pitemmällä tähtäimellä. Näillä lääkkeillä Vantaan tulevaisuuskuva on taantuva ja nuutuva kaupunki, jonka talousongelmatkin vain syvenevät vuosikymmenen lopulle tultaessa.

Vantaa on kuitenkin kasvava, väestö- ja elinkeinorakenteeltaan terve ja elinvoimainen kaupunki verrataanpa sitä melkein mihin tahansa muuhun Suomen kuntaan!